Tiistai 9.3.10

Aamulla kasarihittien siivittämänä liihottelin kohti komediateatteria ja uutta opistopäivää täynnä keväthuumaa. Aamupäivällä jakauduimme työstämään ennen lomaa jaettuja hieman pidempiä kohtauksia 3-5 hengen ryhmiin. Tähän asti, kun olemme työstäneet vierastekstejä ainoastaan monologien ja kahden hengen kohtausten muodossa, tuo suurempi ryhmä mukanaan uusia haasteita; kuinka ylläpitää kiinnostus ja jännite? Kuinka luoda henkilöhistoria suhteessa useampaan ihmiseen yhdellä kertaa, ja vielä tehdä siitä mielenkiintoinen, mahdollinen, jopa yllättävä ja viihdyttäväkin? Kuinka pitää yllä omaa toimintaa viemättä fokusta silti liian kauas tapahtumien keskuksesta, jotta tarina ja kohtaus kulkisivat eteenpäin? Siinäpä liuta kysymyksiä, joihin etsitään paraikaa kuumeisesti vastausta samalla pyöritellen mitä ovelampia ihmissuhderuletteja enemmän tai vähemmän salassa, ja syntyneepä muutama ruumiskin matkan varrella, ihan puolivahingossa. Se on kyllä varmaa, että luvassa on paljon vauhtia, vaarallisia tilanteita, naurua, huutoa ja hiuskarvan varassa killuvia juonittelevia naisia ja miehiä. Ihanaa!!

Iltapäivällä keräännyttiinkin jälleen koko lauma yläsaliin monologien, runojen ja dialogien merkeissä. Kun aikataulu oli ollut tiivis ja oma työskentely sitä myöden paljon olennaisempaa kuin aiemmin, kaikki tekstit olivat entistä enemmän tekijänsä näköisiä ja kuuloisia. Verrattuna edellisiin demoihin rytmi oli selkeästi kiivaampi, tyhjiä hetkiä oli jo hieman vähemmän, ja tietynlainen taianomainen intensiivisyys oli jäänyt ensimmäisen demon hypnoottisiin vesisankoihin - ja saa jäädäkin, hyvänä muistona. Nyt ainakin oma oloni oli huomattavasti varmempi, kokemus ei ollut enää niin syvän henkilökohainen ja ainutlaatuinen, vaan tehtävä muiden joukossa. Silti tämäkin yhteinen sessio oli varsinainen onnenpipana, kun keräännyimme suureen rinkiin aurinkoiseen saliin, nousimme vuorotellen ylös ja kerroimme pienen tarinamme niiltä seisovilta, sen kummemmin värittämättä tai mitään lisäilemättä. Täytyy myöntää, että tulee tyhjä olo, kun psykofyysiset hikoilut nyt loppuvat - kuka meille enää huutelee jee, sinne? "Vähemmän on enemmän", "tule ulos ja unohda keho" sekä "sinä nyt olet semmoinen pieni sammakonpoikanen", ovat lauseita jotka ovat jääneet mieleen ja tuovat pelkkiä - mitäs muuta kuin - hyviä ajatuksia!